Jospa kirjoittaisi tekoälystä. Kirjoittaisi ylipäänsä usean vuoden tauon jälkeen tähän omaan blogiin. Vanhat kirjoitukset katosivat jonnekin kun vähän säädin asetuksia. Ehkä ne palaavat, ehkä en priorisoi niiden paluuta.
Mutta kun en tahdo kirjoittaa – koska haluan nimenomaan kirjoittaa tekoälyttömästi. Kuitenkin tuntuu siltä, että pitää itsellekin jäsentää, mitä juuri tänään ajattelen tekoälystä. Ja sitten siirtyä asioihin, joista haluan kirjoittaa. Vaelluksista, kirjoista, ihmisistä, ilmiöistä.
Mutta nyt pakotan itseni kirjoittamaan tekoälystä. Kolme asiaa. Spontaanisti mieleen tulevat ensimmäisenä puutuminen, pelko ja ”riippuu asiasta”.
Huomioikaa, että vinkkelini on tekstipainotteinen sisällöntuotanto. Koska, no, se on leipälajini. Joka on omastakin mielestä jäänyt tekoälyinnostuksen, nopeuden ja tehokkuuden jalkoihin. Siis puhtaasti itse alusta loppuun tuotettu teksti. Osaankohan enää edes kirjoittaa ilman tekoälyä? Siis jos vaikka Clauden ja muiden hinta pompsahtaa tai netti katkeaa. Ajatus on herättää uudelleen henkiin oma (luovan) kirjoittamisen taito. Tämä blogi toimikoon alustana ja opettelupaikkana, pidäkkeettömästi.
Ensimmäinen kolmesta pointista: puutuminen.
Vuoden 2025 loppuun asti olin melkoisen innoissani skillsestä ja projekteista ja agenteista ja nopeudesta ja tehokkuudesta ja jopa tuotosten moninäkökulmaisuudesta. Tammikuussa 2026 aloin ärsyyntyä toistuviin maneereihin ja jonkinlaiseen latteaan plääh-fiilikseen kaiken tuntuessa käytetyltä ja tunkkaiselta. En vain ”omissa” tuotoksissani, vaan kaikkialla: artikkeleissa, linkkarissa, puheissa, dokkareissa, esityksissä. Ikäänkuin kaikkien tonari olisi saman konsulttifirman määrittelemä, pienillä brändinyansseilla höystettynä. Kesällä 2026 pidin kolmen kuukauden AI-tauon. Tuona aikana paitsi lomailin, tein kaikki työt täysin luomusti. Asiakastarinat, yhden käsikirjoituksen ja muutaman artikkelin. Käynnistyminen oli hankalaa, aikaa meni paljon eikä edes lopussa tuntunut mitenkään erityisen onnistuneelta, sillä huomasin vuosien varrella omaksuneeni reippaan joukon tekoälyismejä.
Toinen pointti: pelko.
Loman jälkeen katsoin (entisen esihenkilöni linkkaripostauksen innoittamana) The Economistin Musk ja Harari -haastattelut. Molemmat olivat pelottavia. Musk ehdottomuudessaan ja epähumaaniuudessaan, Harari pessimismissään. Mitä meille ihmisille tapahtuu? Mihin meitä tarvitaan? Muuhun kuin kuluttamaan – kunnes ei-ihmiset tekee senkin. Mikä tekee meidän ihmisten elosta mielekästä ja merkityksellistä? Jos siis ajatellaan, että ihminen noin lähtökohtaisesti kaipaa sopivan sekoituksen haasteita ja rutiineja ja sosiaalisuutta ja tarkoitusta ja joutilaisuutta. Isojen asioiden lisäksi pelottaa pienesti myös oma napa eli oma toimeentulo. Mitä jos sisällöntuotannolla ei enää elä? Me sopeutuvaiset ihmiset kun todennäköisesti sopeudumme myös tekoälytuotoksiin.
Kolmantena pointtina ”riippuu asiasta”.
Tekoälykään tuskin on yhden totuuden asia, absoluuttisen hyvä tai paha. Se varmasti elää ajassa ja paikassa ja käyttäjien käsissä. Tylsien ja toistuvien asioiden automatisointihan on ihanaa. Esimerkiksi webinaareihin liittyvien sähköpostiautomaatioden tekeminen kuuluu näihin. Ennen muinoin samat otsikot, päivät, puhujat ja kellonajat piti viedä jokaiseen kymmeneen kikkareeseen käsin. Ja sitku joku noista muuttui, piti muutos tehdä kaikkiin kymmeneen kikkareeseen – käsin. Vaan mitä tapahtuu, kun kaikki automatisoivat kaikki ja tekeminen tapahtuu sekunneissa tuntien sijaan? Maailma hukkuu webinaarikutsuihin, joita käyvät läpi vastaanottajien agentit, jotka sitten (ehkä jos tarpeelliseksi katsovat) jakavat osallistumiset muille agenteille, jotka sitten ”osallistuvat” kutsun lähettäneen tahon agenttien pitämiin webinaareihin?
Se siitä.
Kuva on tuoreelta Lapin vaellukselta. Siitä seuraavaksi.